Olemisen vaikeus

Onko sinun vaikea pysähtyä, rauhoittua ja vain olla? Jos istahdat sohvalle, tuleeko jo parin minuutin kuluttua tarve nousta ylös - kastelemaan viherkasveja, viemään roskapussia, tai hakemaan kännykkää jota selailla samalla? Miten vaikeaa voikaan olla oleminen!

Ja miten tärkeää se olisikaan. Antaisimme itsellemme luvan rauhoittua ja rentoutua. Antaisimme arvon ihan vain itsellemme, juuri nyt ja juuri siinä missä olemme. Emme arvottaisikaan itseämme tekemisen kautta ja suorittaen, tai ajatellen että "mitä nyt muutkin sanovat jos vain olen, luulevat laiskaksi".

Suomalaisissa elää vahvasti suorittamisen kulttuuri. Jostain syystä meillä usein ihannoidaan ahkeraa suorittajaa, joka haravoi pihan ennen kuin muut ehtivät edes huomata haravoinnin tarvetta, tai pesee ikkunat ennen siitepölykautta.... Mitä järkeä? No ei mitään, paitsi suorittajan omassa mielessä, jossa hän onnittelee itseään reippaudestaan ja ahkeruudestaan ja ihan vähän saattaa väsyneenä marttyyrinä asiasta tiuskahtaa läheisilleen, jotka eivät hänen mielestään ole tarpeeksi huomioineet ahkeraa suorittajaa ja antaneet arvoa hänen pyytämättä tehdylle työlleen.

Siinä se suden kuoppa on... Mikäs siinä ahkeruudessa ja reippaudessa, kunhan sen pysyy niissä rajoissa että jaksaa, on kivaa ja ei vaadi muilta erityistä huomiota ja kiitosta. Tällöin vielä jää aikaa muuhunkin, kuten mieluisiin harrastuksiin ja palautumiseen. Tämä on vaikeaa, sitä en kiellä. Mutta harjoittelemalla siihen kyllä pystyy. Me haluamme olla hyviä ihmisiä, miksi siis emme myös itsellemme? 

Olen monesti pohtinut, että mitä jos auto-onnettomuudessa, johon aikoinaan jouduin ja jossa loukkaannuin vakavasti, suojelusenkelit eivät olisikaan ehtineet paikalle. Minulla olisi ollut pari milliä huonompi tuuri. Olisin halvaantunut lantiosta alaspäin. Olisin ollut jo 25 vuotta pyörätuolissa. Millaista elämäni olisi ollut, kun levoton ruumiini ja sieluni olisi ollut pyörätuoliin "sidottu"? Todennäköisesti olisin pakon edessä oppinut rauhoittumaan ja olemaan, varmasti kovien henkisten ponnistelujen tuloksena. Olisinko oppinut olemaan tyytyväinen, jopa onnellinen? Minulla kun kuitenkin oli silloin puolivuotias tytär, joka lensi autosta ulos useita metrejä saamatta naarmuakaan, vain muutama hiekan muru oli hänen kasvojensa ihoon painautunut. Olisinko osannut olla kiitollisempi siitä, että jäimme henkiin?

Onnettomuus kyllä muokkasi minua. Tajusin ajan paremmin. Yksi sekunnin murto-osa voi ratkaista paljon. Ymmärsin, miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Olin suunnattoman kiitollinen lapsestani, joka ei loukkaantunut ja läheisistämme, jotka välittivät ja huolehtivat. Tämän kokemuksen myötä olin myös täysin vakuuttunut siitä, että täällä todellakin on enkeleitä meitä suojelemassa. Vakuuttunut olin myös siitä, että jokaiselle on kirjoitettu se oma tie, ja meidän tiemme oli tarkoitus vielä jatkua. Mutta ikävä kyllä, kun aikaa kului unohdin yhä tehokkaammin ajan rajallisuuden. Tuhlasin aikaani usein suorittamiseen, kiirehtimiseen ja lisäksi murehtimiseen ja ärtymykseen. Kunnes tuli toinen iso stoppi. Kun on kova pää ja ilmeisen sitkeä keho, niin mieli on seuraava kohde. 

Missioni tällä hetkellä on kirkas! Haluan vaalia meidän jokaisen oikeutta olla. Me voimme olla terveitä tai sairaita, voimme olla vammautuneita tai meillä voi olla jokin tunne-elämän trauma. Me voimme olla hitaita tai nopeita, hiljaisia tai äänekkäitä, voimme suuttua tai mököttää. Kaikki on fine. Olemme arvokkaita juuri tällaisina. Ja onko meistä joku muka sellaisessa asemassa tässä elämässä, että voisi oikeutetusti sanoa, että "hei sinä joka peset kaikki ikkunat keväisin, olet hyvä ihminen, ja sinä joka et pese olet huono"? Enpä usko.

 Siis ollaan - ollaan hyviä itsellemme ja toisillemme, se riittää.

❤️ Tinna